Kuten olen aiemmin kirjoittanut, pidän
piikeistä mutta minun on vaikea arvostaa niitä jos ne ovat kasveissa jotka ovat
pilarimaisia tai pallomaisia. Tämä tietenkin rajaa toivelistani ulkopuolelle
monet erilaiset (tai ”erilaiset”) kaktukset ja tyräkit jotka
ovat ensimmäisenä tarjolla jos lähtee etsimään piikikkäitä
kasveja. Minulla ei ole mitään erityistä syytä inhota niitä, ei
mitään (kovinkaan) traumaattista tapahtumaa joka olisi työntänyt
minut niiden luota, ne vain ikävystyttävät minua. On
kuitenkin olemassa kasvi, jota kaikki maailman piikikkäät, kaljut
ja karvaiset aavikoiden ja arojen vesitynnyrit voivat kiittää siitä etten
ole kiusaamassa niitä sen enempää kuin nyt.
Vanhapoika.
Tön tön TÖÖN! |
Äidilläni oli joskus kaksi vanhaapoikaa jotka hän oli saanut muuan perhetuttavalta, käsittääkseni joko ennen syntymääni tai silloin kun minulla ei kuitenkaan vielä liiemmin ollut ikää. Toisella yksilöllä oli valkoiset kukat, toisella vaaleanpunaiset.
Löysin jopa kuvia valokuva-albumista. |
Ne kasvoivat ajan myötä yli
puolimetrisiksi pölkyiksi, jotka hankkivat itselleen jatkuvasti uusia
arpia kaatuilemalla. Usein jossain pihan kaukaisessa nurkassa jossa
niiden ahdinkoa ei nähnyt. Äitini nimittäin uutterasti kantoi ne
joka vuosi ulos vaikka ne painavat ja kiikkerät rutjakkeet uhkasivat
kaatua päälle ja katketa. Ne piti myös joskus kantaa saunaan kun
ne sattuivat kukkimaan ennen ulkokelejä tai niiden jälkeen, sillä
äitini ei voi sietää liian voimakkaasti tuoksuvia kukkia. Ne
olivat kaikesta huolimatta rakkaita äidilleni ja hän puhui niistä
sellaiseen sävyyn millä joku saattaisi puhua ilkikurisista
lemmikeistä.
Minusta ne taas olivat tylsiä.
Piikikkäitä huonekaluja. Joskus ne olivat rekvisiittana
dinosaurusleikeilleni mutta yleensä ne olivat vain tilantäytettä
jota piti varoa. Ei pelkästään siksi, että ne saattoivat kaatua,
vaan siksi, että niistä lähti irti piikkiryppäitä jotka
lattialle päädyttyään olivat ikäviä jalkapohjissa ja saattoivat
näyttää erehdyttävästi hämähäkeiltä. Toisin kuin nykyään,
pelkäsin lapsena kuollakseni hämähäkkejä!
Valokuvien skannaaminen tuntuu hassulta. |
Loppujen lopuksi äitinikin
kärsivällisyys loppui, jolloin toinen kaktuksista annettiin pois.
Toinen sai jäädä, mutta valitettavasti se kuoli – sen tyvi
mätäni, ilmeisesti seurauksena kaatumisvaurioista sekä
ylikastelusta. Tästä nimenomaisesta yksilöstä on enää jälkellä
siitä otettu poikanen … Ja poikasen poikaset.
Vähän jännittävää tästä tekee
sen, ettei kukaan muista että kumpi nyt olikaan kumpi – oliko se
tänne jäänyt valko- vai vaaleanpunakukkainen? Siinä vaiheessa kun
toinen kaktuksista annettiin pois, kumpikaan ei kai ollut kukkinut
vuosiin eikä sittemmin mikään vanhapoika tai poikanen ole kukkinut
täällä. Jos kukkimattomuus johtuu siitä, ettei niitä ole
kuskattu ulos kuten ennen vanhaan, ehkä tuo isoin vihdoin suostuu
vuoden tai parin sisään kukkimaan, sillä minäpä sitä nyt sitten
olen kuskaillut pihalle ja takaisin äitini sijasta. Sanotaan
etteivät vanhatpojat kuki ilman viileää talvehtimispaikkaa mutta
sellaista niillä ei täällä ollut silloinkaan kun ne kukkivat
vuosittain vaan ne ovat jopa olleet kuumana hohkaavien pattereiden
päällä.
Koska en ihmeemmin perusta
vanhojenpoikien kukista, odotan kuitenkin eniten sitä, kun vihdoin
voin taas heivata kaktukset pihalle. Olen nyt kasvien syksyisen
paluumuuton jälkeen jo kahdesti vahingossa tehnyt Minecraftit ja
iskenyt nyrkkini isoimpaan kaktukseen niin kovaa että minun on
pitänyt etsiä jostain pinsetit ja vetää iso piikki ulos jostain
niin syvältä ettei siitä ole sormin saanut kunnon otetta.
Rystysessäni on joskus epämääräistä kipua kohdassa josta luulin
saaneeni koko piikin ulos, joten voi olla että pieni pätkä
vanhaapoikaa on saattanut jäädä omaan lihaani kummittelemaan!
Vähän kiusallista.
Entä jos en tahdo olla eläin-kasvihybridi? Ajatteletteko te koskaan miltä minusta tuntuu? Ettepä tietenkään. Te olette kasveja. |
Tämän kirjoituksen ei kuitenkaan ole tarkoitus kertoa niinkään minusta kuin kasveista – mikä on tämä kaktus jota vanhaksipojaksi haukutaan? Mistä ihmeestä se on saanut kutsumanimensä, jonka taivutuksen kanssa aina emmin? Valitettavasti en oikein osaa sanoa nimen alkuperästä juuri mitään ja minusta vaikuttaa siltä että sitä käytetään monesta eri lajista. Arvelisin että yleisimmin olen nähnyt vanhallepojalle tarjottavan tieteellistä nimeä Echinopsis eyriesii, jonka virallinen suomenkielinen nimi on ”raspipallokaktus”, mutta olen nähnyt myös ainakin sellaisia kuin Echinopsis subdenuata ja Echinopsis multiplex, joista jälkimmäinen on nykyään synonyymi lajille Echinopsis oxygona. Tätä vähän sekoittaa sekin, että monilukuisen Echinopsis-suvun katkuksia on risteytetty ahkerasti ja aika monet näyttävät melko lailla identtisiltä ainakin minun harjaantumattomille silmilleni ja välinpitämättömälle mielelleni.
Huoh, tämän takia minun olisi ehkä
kannattanut jättää tällaisista kaktuksista kirjoittaminen
joillekin osaavammille ihmisille. Mutta, sen verran osaan kertoa,
että Echinopsikset eyriesii, subdenuata ja oxygona
tulevat Etelä-Amerikasta, missä ne ilmeisesti kasvavat arojen
puskaisilla ja ruohoisilla rinteillä ja subdenuata ainakin
voi kasvaa myöskin tiheämmän kasvillisuuden keskellä, esimerkiksi
metsissä. Käsittääkseni näillä alueilla voi olla yllättävän
märkää kesäisin ja vilpoisaa talvisin, mikä antaakin vähän
osviittaa siitä, missä voi helpoiten mennä vikaan niitä
kasvatettaessa: jos olettaa että kaktukset ovat vain niitä tosi
tosi kuivilla ja paahteisilla aavikoilla eläviä kasveja, niille
saattaa antaa liian vähän vettä ja liikaa arskaa kesäisin ja
liian lämpimät oltavat talvisin.
Tiivistelmä lukemistani
hoito-ohjeista:
Valotila: mahdollisimman kirkas
sisällä, kesäulkoilun aikana hiukan varjoisa kuumimpaan
päivänaikaan.
Kasvualusta: Tässä
mainitsemani Echinopsikset eivät ilmeisesti ole kranttuja
kasvualustan suhteen mutta ilmeisest ilmava, hyvin vettäläpäisevä,
mieluummin happamanpuoleinen kuin emäksinen kasvualusta tekee hyvää.
Astia: Ei saa päästää liian
ahtaaksi. Mutta, koska juuret ovat melko pienet, ruukunvaihto voi
olla ajankohtaista vain parin tai kolmen vuoden välein.
Kastelu: Echinopsikset, kuten
muutkin tynnyrimalliset kaktukset, sietävät kuivuutta paremmin kuin
märkyyttä. Kastele vain silloin kun kasvualusta on kuiva.
Lannoitus: Lannoita
kasvukaudella esimerkiksi kerran kuussa tavanomaisella
kastelulannoitteen vahvuudella, joka kastelukerralla kuudesosalla
normaalista vahvuudesta, tai käytä kiinteitä lannoiterakeita. Jos
lannoittaa liikaa, kaktukset voivat kasvaa honteloiksi tai jättää
kukkimatta vaikka muut olosuhteet olisivat kunnossa.
Ilmanlaatu: ilmanvaihtuvuuden on
parasta olla hyvä.
Lämpötila: Echinopsikset
saattavat kuivana kestää jopa pientä pakkasta mutta kylmyyden
kanssa ei kannata lähteä leikkimään. Ihanteellinen talvilämpötila
on jossain viiden ja kymmenen asteen välillä. Kasvu käynnistyy
kunnolla kun lämpöä on enemmän kuin 21°C.
Pintahuolto: Piikkien
välit puhdistetaan puhaltamalla tai harjaamalla jos niihin joutuu
multaa tai roskia. Pinnalle kerääntyvän pölyn voi pyyhkiä tai
suihkuttaa pois vedellä. Poikasia voi irroittaa jos niiden
ulkonäöstä ei pidä tai jos niitä haluaa juurruttaa.
Talvetus:
Lannoittaminen lopetetaan
syksyksi ja talveksi. Talvella kastelua vähennetään roimasti ellei
jopa lopeteta kokonaan mikäli talvetustila on tarpeeksi viileä.
Keväällä kastelu aloitetaan taas pienillä määrillä.
Lisääminen:
siemenet, poikasten
juurruttaminen.
Erityishuomiot:
viileä talvetustila saattaa
olla välttämättömyys kukkimiselle.
Lähteet käyttämilleni
hoito-ohjeille:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti