Olen
pohtinut piikkejä viime aikoina. Kun miettii piikikkäitä
huonekasveja, niihin tuntuvat pätevän nämä suurinpiirteiset
säännöt: piikit on sallittuja
ellei jopa haluttuja kun
kasvi on pallero tai pylväänmallinen. Muussa tapauksessa piikit
saatetaan antaa anteeksi jos kukka on tarpeeksi korea tai jos
piikkejä on harvassa tai ne ovat pieniä.
Tämäpä
varsin tylsää henkilölle joka tykkää ilkeän näköisistä
piikeistä muttei tykkää palleroista tai pylväistä! Tai edes tosi
räikeistä ja/tai muhkeista kukkasista.
Toki,
ymmärrän miksi piikikkäistä kasveista vain hyvin hillityllä
tavalla kasvavat lajit ovat jalostuneet huonekasveiksi: se nyt vain
ei ole kauhean käytännöllistä että jokin piikkipuska tai köynnös
ryhtyy leveilemään ja käymään ohikulkijoiden iholle,
puhumattakaan siitä mitä käy jos oksia katkeilee ja päätyy
lattialle. Kävelen pääsääntöisesti paljain jaloin ulkona kun on
paljasjalkakeli ja orapihlajat ja ruusut ovat minulle pikkukivien
jälkeen johtava kesken askeleen tapahtuvien sätkyjen aiheuttaja
joten ymmärrän yskän erittäin hyvin.
Ja joista lempparini ulkonäöllisesti on Monsonia ciliata. |
Mutta
silti. Mutku mutku. Minä ainakin pidän piikkipuskista ja
köynnöksistä ainakin näin ulkonäöllisesti sen verran että olen
valmis tinkimään jalkapohjien koskemattomuudesta.
Vähäsen. Siksi avasin kasvikuvakokoelman jonka olen koonnut
internetissä leijuvista kuvista ja selasin sitä piikkisten
ei-kaktusten ja ei-Bougainvilleoiden toivossa.
Ne,
mitkä tulivat sitten ensimmäisten joukossa vastaan, olivat
Monsoniat, joista osa on myös Sarcocauloneina tunnettu.
Monsoniat eli ilmeisesti mehigeraanit ovat
pienikokoisia pelargonien ja kurjenpolvien lähisukulaisia joista osa
on puutumattomia kasveja, osa puutuvavartisia. Ne kasvavat Afrikan
kuivilla alueilla, pudottaen lehtensä kesäksi ja jatkaen kasvuaan
talvella. Niiden tuottama, ilmeisesti hyvin helposti syttyvä vaha on
ansainnut niille, tai ainakin joillekin niistä, lisänimen
”bušmannin kynttilä”.
Monsonioita
harvoin kasvatetaan huonekasveina. Mahdollisia syitä on monia: monet
suvun lajit ovat harvinaistuneet luonnossa ja niiden noudattama
vuodenajan rytmi myös aiheuttaa lukemani mukaan usein ongelmia. Niin
joo, ja tosiaan, iso osa niistä on ilkeän piikikkäitä
pikkupensaita jotka kasvavat enemmän leveys- kuin pituussuunnassa.
Olen
silti toiveikas sen suhteen että näitä voisi pitää huonekasveina
– pidetäänhän huonekasveina myös pelargoneja, joiden
ympärivuotinen pito vaatii myös säätöä vuodenajanvaihtelusta johtuen.
Monsonioista on myös hyvin vähän lajikohtaista tietoa ja joten osa
raportoiduista ongelmista saattaa koskea vain joitakin suvun lajeja
muttei toisia. Jotkin keskustelut jotka olen lukenut internetistä
ovat olleet hyvinkin rohkaisevia: näyttäisi siltä että on lajeja
tai yksilöitä jotka kasvavat ihan hyvin ympärivuotisesti ilman
lepoa kunhan kastelusta ja valosta huolehtii, vaatien lepotauon vain
jos tahtoo kukkia.
Tässä
lyhyt tiivistelmäni löytämistäni hoitosuosituksista:
Valo: niin kirkas kuin suinkin
mahdollista, tosin jotkin lajit, kuten Monsonia crassicaulis (syn:
Sarcocaulon crassicaule), saattavat viihtyä paremmin puolivarjossa.
Kasvualusta: hiekkainen ja
sorainen, erittäin hyvin vettä läpäisevä.
Astia: ei erityissuosituksia.
Kastelu: Kasvi sietää
kuivuutta paljon paremmin kuin märkyyttä. Lepokaudella ei kastella
juuri ollenkaan.
Lannoitus: mieto.
Ilmanlaatu: ei
erityissuosituksia.
Lämpötila: viihtyy lämpimässä.
Kovin kuumassa kasvi tiputtaa lehdet ja ryhtyy levolle.
Pintahuolto: ei suosituksia.
Talvetus:
saattaa talvisin vaatia lisävaloa.
Lisääminen:
Pistokkaista tai siemenistä. Siemenet kylvetään syksyllä
painamalla tai peittämällä ne kevyesti kosteaan mutta
vettäläpäisevään kylvöalustaan joka pidetään lämpimässä ja
puoliaurinkoisessa paikassa.
Löytämäni
hoitosuositukset:
Moi!
VastaaPoistaMukavan erilainen blogi, pidän kirjoitustyylistäsi :) Jään seurailemaan, vaikkakin kasvimakumme ovat aika erilaiset. Mun suosikkejani ovat erityisesti kaikki kukkivat, ja aivan kaikista eniten olen hurahtanut saintpaulioihin (nim. 29 santun lehteä juurtumassa ja uusi satsi Puolasta jälleen tulossa, huoh...) Saniaisia multa löytyy 2 kpl, sulkasaniaisia molemmat. Toinen "tavallinen" ja toinen luullakseni "Emina", sellainen jännästi kihartuva ja pienikasvuisempi kuin tavallinen.
Huh, huomasin tuon kirvan kuvan tuossa oikeassa reunassa. Nyt kun kommentoin, toivon todellakin voittavani taistelun parvekekasveissani riehuvien kirvan pirulaisten kanssa!
Mukavaa loppukesää toivottelen!
-Piia
Ihka ensimmäinen kommentti tässä blogissa -- hurjaa! Ja hurjalta kuulostaa myös santtukokoelmasi. Santuissa lieneekin keräilemistä kun niitä on niin paljon erilaisia saatavilla! Olen vähän vihreänä kateudesta, en pelkästään siksi että saniaisten ympärillä tuntuu olevan niin pienet piirit ja jutut, vaan myös siksi, että saintpauliat vielä vaikuttavat sen verta kiitollisilta kasvatettavilta kunhan hommasta pääsee jyvälle. Siitäkin huolimatta santut ovat jättäneet minut sen verta kylmäksi etten ole oikein päässyt niihin sisälle. Kuvitteellinen ihannesanttu minullakin silti on: se olisi varmaankin piparkakkulehtinen tai hyvin pienilehtinen, runsaasti pursuileva minitraileri jolla on kellomaiset valkoiset kukat tai sellaiset kuin on Pink Mintillä. Eli toisin sanoen, tosi epäsanttumainen santtu.
PoistaJoka tapauksessa: onnea kirvasotaan, urhea sotilas! Kuka nyt ei rakastaisi mäntysuovan tuoksua aamuisin?
P.S: Nephrolepis 'Emina' näyttää niin, niin ... Syötävältä. Oikeasti, siitä tulee mieleen lehtikaali.
Santuissa on kyllä keräilijän kannalta monia hyviä puolia. Lukuisat variaatiot, aktiivinen maailmanlaajuinen harrastajakunta, helppohoitoisuus kunhan muutamat perusniksit muistaa, pieni koko ja vieläpä se että santtuja voi kotioloissa risteyttää itsekkin! Se ei ole mitään rakettitiedettä :) Itse en ole sitä vielä tehnyt, mutta varmasti sekin päivä vielä koittaa...
PoistaVälillä harmittaa vähän kun santut vievät aikani ja huomioni. Kun olisi niin paljon kaikkea muutakin kiinnostavaa. Kuten kasviterraarion pystyttäminen ja kaikki mulle tuikituntemattomat terraariokasvit. Mutta toistaiseksi tälle ei loppua näy. Ammennan tietoa lisää ja lisää, olen santtunarkkari! Nuo pienet karvalehdet ovat imaisseet mut ihan kerrassaan mennessään.
On mulla muutama muukin kasvi joihin olen ihan kiintynytkin, mutta niiden määrä ei lisäänny todellakaan samaa vauhtia kuin santtujen.
Kirvataistelu on voitettu tällä erää. Mäntysuopaan turhauduin nopeasti ja hain Provadot. En enää ikinä suostu elämään ilman Provado-puikkoja kaapissa kaiken varalta. Mikä taivaan lahja. Vaikka olen hippihenkinen ihminen, olen katsellut kuolleiden kirvojen ruumita kasvieni lehdillä suurella mielihyvällä!
-Piia