lauantai 6. kesäkuuta 2015

Satutuokio

Sille, miksi tämän blogin nimi on Saniaisten saattokoti, on aivan erityinen syy. Olen nimittäin krooninen saniastennirhijä: olen tappanut hurjat määrät saniaisia, lähinnä sulkasaniaisia, jotka olen erehtynyt ostamaan vannoen että tällä kertaa keksin mitä helkkaria tein viimeksi väärin ja teen toisin. Tällä tavalla aina päädyn ostamaan itselleni uuden hitaasti kuolleeksi kituvan pettymyksen josta tulee ihan luuseri olo.

Annahan kun sitten kerron miten sain kontolleni uusimmat uhrini.

Olipa kerran One, joka aniharvoin kävi oman paikkakuntansa kahdessa kukkakaupassa. Ne olivat hyvin pieniä ja tarjonta niissä vaihtui harvoin, puhumattakaan siitä että niissä kävi asiakkaita sen verta vähän että Onen pärstä olisi saattanut tulla niissä kauppiaille tutuiksi. Ja kukas helvetti sellaista oikein haluaa? One mieluummin kävi isossa kukkakaupassa asioidessaan toisella paikkakunnalla, sillä siellä oli parempi tarjonta ja enemmän muita asiakkaita jotka pitivät myyjät kiireisinä.

Eräänä päivänä One kuitenkin kävi yhdessä näistä kahdesta pienestä kukkakaupasta. Hän tiedusteli parin kasvin nimeä ja lähti tyhjin käsin, kuten yleensä.

Seuraavana päivänä One meni uudestaan kukkakauppaan. Hän tajusi vasta astuttuaan sisään että hän oli jo eilen käynyt siellä ja kirosi mielessään hajamielisyyttään. Huomaamaton paikalta poistuminen oli mahdotonta: hän oli ainoa asiakas ja kaupan kaksi kauppiasta jo tervehtivät häntä ja kyselivät mitä hän oli etsimässä. He muistivat Onen edelliseltä päivältä ja olivat toiveikkaita sen suhteen että hän olikin kiintynyt johonkin näkemäänsä kasviin.

One häkeltyi. Hänestä olisi tuntunut tyhmältä marssia kauppaan alle vuorokauden sisällä viime käynnistä ja lähteä saman tien ulos edes vilkaisematta ympärilleen. Mutta kun siellä ei edes ollut mitään mielenkiintoista! Tai no oli pari juttua mutta ne olivat niin kalliita ettei One olisi missään nimessä ostanut niitä. One kuitenkin vilkaisi siihen suuntaan missä muisti edellisenä päivänä nähneen ne.

Ei niitä ollutkaan siellä.

”Ööh, onks teillä vielä niitä Davallioita – siis, öh. Käpäläsaniaisia?” One änkytti.

One piti käpäläsaniaisista. Hän oli nähnyt niistä kuvia netissä ja piti niiden maavarsia jännän näköisinä: ne näyttivät vähän niin kuin pörröisiltä hämähäkinjaloilta, tai ehkä kauhtuneen oravan raadoilta joiden auringon paahteessa rullalle kuivuneet nahansuikaleet roikkuvat ulos ruukusta.

One ei kuitenkaan kysynyt niistä koska halusi ostaa sellaisen. One kysyi niistä siksi että ne olivat olleet edellisenä päivänä puolikuolleen näköisiä ja nyt niitä ei näkynyt missään. Hän toivoi että kaupan omistaja olisi kyllästynyt niihin ja nakannut ne mäkeen paikkaa rumentamasta. Täten One olisi voinut vain sanoa että ”No höh, kävipä huono tuuri! Joku toinen kerta sitten” ja livistää takavasemmalle!

One luuli jo voittaneensa kun kauppiaat alkoivat keskenään arpomaan että olikohan saniaisia vielä vai tulikohan ne kaikki heitettyä pois. Toinen kauppiaista tuli tiskin toiselle puolelle ja alkoi mutisten kiertelemään kasvien seassa, kurkistellen isojen ruukkujen taakse ja pöytien alle. Mistään ei ilmaantunut käpälän käpälää ja One oli huojentunut.

”Ei niitä taida olla,” edelleen tiskin takana ollut myyjä sanoi, äänensävyllä joka oikeastaan sanoi että ”No eipä niitä tietenkään ole silloin kun joku idiootti olisi kiinnostunut ostamaan sellaisen, vittu.”

Yritteliäämpi myyjä ei kuitenkaan heti luovuttanut. Hän kyyristyi vielä kahdesti katsomaan pöytien alle ja – kappas! – toisella kerralla hän päästi ilahtuneen äännähdyksen. Sen sävy kuitenkin muuttui pettyneeksi ja ärsyyntyneeksi lähes välittömästi kun hänen aivonsa alkoivat erottaa tarkempia yksityiskohtia näkemästään.

Mitä pöydän alla sitten oli? No sieltä ilmaantui kaksi käpäläsaniaista joilta oli molemmilta toinen pörröjalka syvällä haudassa. Ne olivat rutikuivia ja niistä sojotti joka paikkaan kuolleita, lähestulkoon murusiksi hajoavia lehtiä ja varsia. Ne oli myös asetettu kimalteleviin vaaleanpunaisiin suojaruukkuihin joiden valitseminen osoitti hyvin kyseenalaista tyylitajua.

One katsoi hermostuneesti kun kauppias vei saniaisparat tiskille. Hän seurasi sivusta vaivaantuneessa hiljaisuudessa kun kauppiaat alkoivat siistimään niitä. One halusi sanoa että "Eiköhän nämä ole jo menetettyjä tapauksia" mutta hän ei vain saanut sitä ulos suustaan. Ja niinpä kauppiaat suurella vaivalla irrottivat rutikuivat saniaispökäleet ruukuistaan ja siirsivät toisiin. Lopulta he asettivat ne kassan tiskille ihailtaviksi ja katsoivat puutuneina työnsä tuloksia.

”Saat nää molemmat vitosella,” kauppiaista toinen murahti.

One puri poskea ja mietti. Hänen oli nyt vaikea kieltäytyä vaikuttamatta kusipäältä, sillä jo pelkästään kauppiaiden spontaani työpanos oli jonkin arvoinen. Ja olihan One ostanut paljon turhempiakin asioita viidellä eurolla. Jos tämä vielä tyydyttäisi hänen selittämättömän tarpeensa hankkia saniaisia jotka kuitenkin vain kituisivat kuoliaiksi niin ehkä tämä säästäisi hänet toiselta hukkainvestoinnilta.

Ja niin One teki päätöksensä. Hän maksoi ja vei turtuneena kotiinsa uudet perheenjäsenensä: kaksi käpäläsaniaista Ja jotain valkoisia matoja jotka hän myöhemmin löytäisi saniaisten juuristosta. Ja kasoittain maavarren nöyhdän seassa piileskeleviä kilpikirvoja. One kärvistelee saniaistensa kanssa vielä tähänkin päivään saakka, tietämättä ollenkaan onko hän suorittamassa niille elvytystä vai hyvin hidasta eutanasiaa.

Sen pituinen se.

1 kommentti:

  1. En tiedä, miksen ole lukenut tätä satua aikaisemmin. Aivan loistava!

    VastaaPoista