Unohda jo kuntavaalit: tämä on vuoden tärkein äänestys. Neljäs toukokuuta päättyvässä äänestyksessä valitaan Suomelle satavuotis– …vuotensa… kunniaksi oma kansallisperhonen! Ja kyllä minusta sinun kannattaisi
äänestää juuri siniritariyökköstä. Se edustaa minusta Suomea
erinomaisesti niin hyvässä kuin pahassa. Annas kun kerron miksi!
Ensinnäkin, eikö se ole komea eläin? Se on helkkarin iso perhonen,
Suomen suurin yökkönen itse asiassa, eikä sillä ole tietääkseni sukunsa ainoana sinisiipisenä juurikaan ole näköislajeja, joihin sen voisi nopeasti katsottuna sekoittaa. Ja miksi ajattelet, että minulla on tämä kuva?
Siksi, että sen sijaan että olisin nyysinyt internetistä kauniin
ja siistin kuvan, pöllin tällaisen pimeästä sottaisesta mesibaarista otetun? Ei kai nyt sentään, vaan siniritariyökkönen
on sen verta yleinen ja helppo houkutella paikalle sokeriliemellä,
että tällainen perhoshavaintoja saalistamaton pulliainen onnistuu
taltioimaan sellaisen filmille! Vertaa tätä nyt vaikka johonkin
paatsamasinisiipeen,
joka on kyllä yleinen, mutta tulee korkeuksistaan niin harvoin
ihmisten ilmoille, että on aikamoinen tuuri nähdä sellainen. Minusta tuntuu, että olen nähnyt jotain monista sinisiivistämme viimeksi lapsena kun vielä leikin päivät pitkät jossain kedoilla. Kuinka usein sinä telmit kukkaniityillä?
Ja hei, jos sinulla vaikkapa on lapsia, niin mieti tätä: mesibaaria
ei ole vaikea pistää pystyyn ja ylläpitää muksujen kanssa.
Kuvittele syksyisen viileiksi muuttuneet illat, jolloin lapset ovat
palannet jo kouluun ja enimmäkseen voi osoittaa pienelle oppijalle merkkejä
siitä, kuinka luonto on menossa unille ja kohta on kylmää ja
märkää. Eikö kesälle olisi hyvä jättää jäähyväiset siten,
että iltaisin tiiraillaan mesibaarin viimeisiä vierailijoita,
katsellaan yökkösten houkuttelemia lepakoita ja odotellaan josko
juomatauolle tulisi tämä meidän suuri, aavemainen komistus? Eikö
kansallisperhosemme bongaaminen tällä tavalla olisi aika jännää ja
palkitsevaa verrattuna siihen, että sen näkee ihan munkilla lepattelevan kiireen vilkkaa ohi, juuri silloin kun sitä vähiten odottaa? Suurin osa päiväperhosen kohtaamisistani ovat ainakin tällaisia.
Pakko se tietysti on myöntää, että muksun voi olla vaikeampi
piirtää siniritariyökkönen jollain kuviksen tunnilla kuin
vaikkapa sitruunaperhonen, mikä vähentänee sen ikonisuutta. Sitä
kompensoinee se, kuinka hyvin sen värit edustavat Suomea! Kun
ajattelet Suomen värimaailmaa, tuleeko siitä mieleen ensimmäisinä musta ja oranssi? Vihreä ja pinkki? Keltainen? Metallinhohtoinen vihreä? Trooppinen,
lämmin, kirkas ja kirjava eivät minulle ainakaan ole mitään
erityisen suomalaisia ominaisuuksia. Jos mikään on suomalainen, niin
perhonen, jonka värimaailma on, kauniisti sanottuna, sellainen jonka
voi kuvitella näkevänsä jonkun hillityn ylellisessä iltapuvussa.
Rumemmin sanottuna: kalsea ja apea yhdistelmä tummaa ja vaaleaa.
Loskainen kävelytie, jota varjostavat myrskyisen synkät pilvet, huurteinen koivu vasten kuun valaisemien pilvien raidoittamaa tummaa yötaivasta, kaistale sineä hopeisena väikkyvän järven yllä, jonka
vastarannalta lähestyy sade. Niin kliseistä kuin se onkin, erinäiset siniset ja vaaleat sävyt ovat minusta melko suomalaisia.
Sinisestä puheenollen, siniritariyökkösen nimi on istuva ja juuri
sopivasti ajankohtainen ja kiusallinen. Joillekin se lienee
kiusallinen, koska siniritari on omiaan herättelemään
mielikuvia vanhanaikaisuudesta ja jähmeän autoritäärisestä
ajatusmaailmasta, joka velloo, no, siellä sun täällä. Muuan
”siniritareille” siniritariyökkönen lienee taas hieman
kiusallinen omittava, koska hahah: yök! Kaiken lisäksi, kuka
ihme omii liikkeelleen voimaeläimeksi pörröisen ja söpön
hyönteisen, joka on pörröisten ja söpöjen pikkunisäkkäiden
lempiruokaa, siis ainakaan jos haluaa tulla otetuksi vakavasti? Hui,
varokaa, sieltä tulevat siniritariyökköset pölyttämään kukkani
ja lentämään toistuvasti ikkunaa päin, iik! Aamulla ne saattavat nousta pökkyrässä siivilleen jos menen liian lähelle! Omimispotentiaali poliittisiin tarkoitusperiin on melko pieni vaikka siinä nyt on sipaisu sinivalkoista, se oli siis pointtini.
Lopuksi, siniritariyökkönen on minusta yksinkertaisesti hyvä
symboli Suomen luonnolle. Siinä on yöperhosena jotain aavemaista ja
karua mystiikkaa, kuten on meidän luonnossamme. Samanaikaisesti se
kuitenkin on yleinen ja tulee mukisematta ihmisten ilmoille,
erityisesti pienoisella houkuttelulla. Se on lähellä ja osa arkeamme, mutta silti taianomainen! Äänestä siis siniritariyökköstä!
Jokainen käyttämättä jätetty ääni on ääni, ööh, ehkä
nokkosperhoselle, joka on jo Tanskan kansallisperhonen. Myönnä
pois, tiedät sen olevan ainakin jonkinsortin ääniharava kun se on
niin tuttu! Äänestä edes jotain muuta kuin sitä, vaikka suruvaippaa!
O-ou, äänestin jo. Ääneni meni kyllä suruvaipalle. Koska musta on uusi musta. Eiku. Koska olen niin gootti, että... Eiku. Suruvaippa on mielestäni vain niin Hieno Perhonen.
VastaaPoistaNo, ainakin äänestit sit mun toisiks lempparia ; (
Poista