Kohta alkaa kuudes vuosi vaikeasti
masentuneena ja sitä pakostikin miettii, että miten tähän on
tultu ja miten asiat menevät tästä eteenpäin.
Ehkä pitäisi ainakin hankkia oma kamera ja opetella käyttämään sitä. |
Olen yrittänyt kuntoutua, mutta tämän astian vetoisuus ei vain näytä palaavan siihen mitä se oli noin
seitsemän vuotta sitten. Alussa minulla oli vahva usko siihen että
masennukseni on vain pieni töyssy tiessä, nyt en enää edes tiedä
mitä ajatella siitä. Se on vaan se uusi normaali. Se ettei mikään
kiinnosta eikä mistään saa onnistumisen tunnetta mutta kaikki
epäonnistumiset halvaannuttavat, se että itsensä liikkeelle
saamista edeltää aina älytön esterata, ja se ettei mikään tunnu
oikealta on vaan sellaista mihin olen tottunut. Sitä vain sitten
suunnistaa laskeskelemalla todennäköisyyksiä, vertailemalla mitkä
vaihtoehdot olisivat vähiten huonoja ja yrittämällä jotenkin
jäljitellä sitä päätöksentekoprosessia joka vei asioita
eteenpäin vielä silloin kun oikeat päätökset ilmoittivat
olemassaolostaan jonkinlaisella tunteella.
Se, miten sitten olen päätynyt pitämään tätä blogia on ollut siten, että olen järkeillyt tämän ylläpitävän kirjoitus- ja piirustustaitoani sekä kykyä
tehdä jotain mikä vaatii vaivaa ja järjestelmällisyyttä. Minulla
ei ole vielä halua tai aikomusta lopettaa – kasviharrastus on nyt
se yksi niistä harvoista asioista joka ylläpitää kiinnostustani
itsestään ja josta tulee minulle edes häivähdys onnistumisen
fiilistä joten se myös tuottaa kirjoitusmateriaalia. Harvat
konkreettiset suunnitelmat jotka minulla on ja jotka voin jollain
varmuudella sanoa pystyväni toteuttamaan liittyvät vanhempieni
puutarhan ehostamiseen. Minulla on joitain jännähköjä juttuja joiden pääasiallisen urakan olen jo tehnyt mutta joita en ole vielä ihmeemmin raportoinut tässä blogissa koska odotan vielä tuloksia joita esitellä.
Tätä asiaa en kuitenkaan painele
villaisella: vuosi 2016 pelottaa minua. Minulla on sen verta pitkä
kokemus siitä että masennus aiheuttaa tunteita jotka eivät perustu
mihinkään todelliseen että epäilen niitä jatkuvasti, mutta se ei
muua pelkoa miksikään. Valitettava fakta on myös se, että
aloittamani projektit, vaikka olisin kuinka aikeissani jatkaa niitä,
ovat epävakaalla pohjalla ja voivat tyssätä pienestäkin syystä
kuin seinään.
Joten: nähdään taas ensi vuonna. Älä huolestu jos joskus katoan.
Tiedän tunteen. Tsemppiä!
VastaaPoistaMoi!
VastaaPoistaPerustin keskustelufoorumin mielenterveysongelmista kärsiville. Aiheina mm. masennus, ahdistus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja muita.
Tervetuloa mukaan keskustelemaan jos kiinnostaa!
http://www.hullujenhuone.com