Ensi vuodesta näin ylipäänsä

Kohta alkaa kuudes vuosi vaikeasti masentuneena ja sitä pakostikin miettii, että miten tähän on tultu ja miten asiat menevät tästä eteenpäin. 

Ehkä pitäisi ainakin hankkia oma kamera ja opetella käyttämään sitä.

Olen yrittänyt kuntoutua, mutta tämän astian vetoisuus ei vain näytä palaavan siihen mitä se oli noin seitsemän vuotta sitten. Alussa minulla oli vahva usko siihen että masennukseni on vain pieni töyssy tiessä, nyt en enää edes tiedä mitä ajatella siitä. Se on vaan se uusi normaali. Se ettei mikään kiinnosta eikä mistään saa onnistumisen tunnetta mutta kaikki epäonnistumiset halvaannuttavat, se että itsensä liikkeelle saamista edeltää aina älytön esterata, ja se ettei mikään tunnu oikealta on vaan sellaista mihin olen tottunut. Sitä vain sitten suunnistaa laskeskelemalla todennäköisyyksiä, vertailemalla mitkä vaihtoehdot olisivat vähiten huonoja ja yrittämällä jotenkin jäljitellä sitä päätöksentekoprosessia joka vei asioita eteenpäin vielä silloin kun oikeat päätökset ilmoittivat olemassaolostaan jonkinlaisella tunteella.

Se, miten sitten olen päätynyt pitämään tätä blogia on ollut siten, että olen järkeillyt tämän ylläpitävän kirjoitus- ja piirustustaitoani sekä kykyä tehdä jotain mikä vaatii vaivaa ja järjestelmällisyyttä. Minulla ei ole vielä halua tai aikomusta lopettaa – kasviharrastus on nyt se yksi niistä harvoista asioista joka ylläpitää kiinnostustani itsestään ja josta tulee minulle edes häivähdys onnistumisen fiilistä joten se myös tuottaa kirjoitusmateriaalia. Harvat konkreettiset suunnitelmat jotka minulla on ja jotka voin jollain varmuudella sanoa pystyväni toteuttamaan liittyvät vanhempieni puutarhan ehostamiseen. Minulla on joitain jännähköjä juttuja joiden pääasiallisen urakan olen jo tehnyt mutta joita en ole vielä ihmeemmin raportoinut tässä blogissa koska odotan vielä tuloksia joita esitellä.

Tätä asiaa en kuitenkaan painele villaisella: vuosi 2016 pelottaa minua. Minulla on sen verta pitkä kokemus siitä että masennus aiheuttaa tunteita jotka eivät perustu mihinkään todelliseen että epäilen niitä jatkuvasti, mutta se ei muua pelkoa miksikään. Valitettava fakta on myös se, että aloittamani projektit, vaikka olisin kuinka aikeissani jatkaa niitä, ovat epävakaalla pohjalla ja voivat tyssätä pienestäkin syystä kuin seinään.

Joten: nähdään taas ensi vuonna. Älä huolestu jos joskus katoan.